Kaksikielinen Etelä-Tuusula

Tuusulan aluetta on asutettu kahdesta suunnasta. Toisaalta Tuusulan alue on saanut hämäläisperäisiä asukkaita Vihdin suunnasta ja paikannimien perusteella tämä asutus on levinnyt Suur-Tuusulan itärajalle saakka.

Toisaalta asutusta on tullut rannikon suunnasta. Jo 1200-luvulta alkaen Vantaanjokilaaksoa alkoivat asuttaa ruotsalaiset, joista ainakin osa tuli Helsinglandista.

Eri suunnista tulleiden suomen- ja ruotsinkielisten väliin syntyi kieliraja, joka vaikutti suuresti asukkaiden väliseen kanssakäymiseen. Tutkijat ovat havainneet, että kahden maata viljelevän ja suunnilleen samalla kulttuurin tasolla elävän kansallisuuden välinen kieliraja pyrkii muodostumaan jyrkäksi ja pitkäaikaiseksi.

Kun Nurmijärven kappeliseurakunnan asukkaat anoivat vuonna 1579 lupaa oman seurakunnan perustamiseen, he luettelivat suomenkielisinä Nahkelan, Siippoon, Hyrylän, Lahelan, Rusutjärven, Paijalan, Ruskelan kylät. 1600-luvun alkupuolella kielirajan on katsottu kulkevan Sipoon Paippisista Yli-Keravan ja Hyrylän lävitse ja tehneen sitten mutkan ja kulkeneen Ruotsinkylän sekä Vantaan Riipilän ja Keimolan pohjoispuolitse siten, että linjan pohjoispuolella puhuttiin pääosin suomea ja eteläpuolella ruotsia.

Tuohon aikaan Hyrylä oli muuttumassa suomenkieliseksi ja Lahelaa pidettiin jo vanhastaan pääosin suomenkielisenä. Näin Tuusulasta jäi ruotsinkieliseksi lähinnä Ali-Kerava ja Ruotsinkylä; viimeksi mainittu taisteli oikeudesta kuulua ruotsinkieliseen Helsingin pitäjään aina 1600-luvun loppupuolelle saakka.

Etelä-Suomessa molempien kieliryhmien välillä säilyi yleensä hyvä sopu, eikä ainakaan maata viljelevien väestöryhmien välillä esiintynyt suurempaa epäluuloa tai katkeruutta.

Klemetskog/Ruotsinkylän ja Lahela/Finnbyn nimiyhdistelmiä on pidetty yleisesti todisteena jyrkän kielirajan kulkemisesta kylien välistä. Osittain se saattaa ollakin totta.

Lähde: Suur-Tuusulan historia 1, s. 75-76