Tuusulan kappelin synty
Lue Tuusulan alueesta keskiajalla...
Tuusula syntyi kirjaimellisesti kirkon ympärille. Näyttää siltä, että Kaukjärven suomenkieliset talonpojat kyllästyivät sekä pitkään kirkkomatkaan Sipooseen että suomenkielisten kohteluun jumalanpalvelusten yhteydessä. Oli näet niin, että suomenkielisiä jumalanpalveluksia ei järjestetty kuin joka kolmas sunnuntai eikä niitä järjestetty edes kirkossa vaan pitäjäntuvassa, joka muuna aikana palveli ilmeisesti köyhäintalona.
Kaukjärveläiset olivat ilmeisesti jo kahteen otteeseen yrittäneet saada omaa kirkkoa. Ensimmäinen yritys on tehty todennäköisesti vuoden 1635 tienoilla, jolloin Sipoon kirkkoherraksi tuli Laurentius Pampinaeus. Toinen yritys lienee tehty vuoden 1641 tienoilla, sillä silloin piispa Iisak Rothovius määräsi Sipoon kirkkoherraa järjestämään suomenkielisille oman jumalanpalveluksen pitäjäntuvassa, ja tämä määräys saattaa olla seurausta toisesta kappelin perustamisyrityksestä.
Kolmas kerta toden sanoo...
Talvella 1642-1643 kaukjärveläiset lähettivät talollisen vävyn Esko Jaakonpoika Pelkoisen pyytämään lupaa jo aloittamansa kirkkorakennuksen pystyttämisen jatkamiseen; Eggerstan isännältä saadulle alueelle oli kirkkorakennus noussut jo kurkihirttä myöten. Pelkoinen toikin mukanaan vastauksen Sipoon kirkkoherralle osoitetussa suljetussa kirjeessä. Jostain syystä kaukjärveläiset olivat mielestään myönteisen vastauksen.
Tässä vaiheessa mukaan kolmanteen yritykseen tuli Vanhakylän kartanon ratsumestari Niilo Laurinpoika Stålhane, joka pyysi Sipoon kirkkoherra Pampinaeukselta nähdäkseen tuota piispa Rothoviuksen kirjettä. Pampinaeuksen vastauksesta selviää, että piispa oli kyllä oman kappelin rakentamisen puolella mutta määräsi Sipoon kirkkoherran Laurentius Pampinaeuksen tutkimaan asian ja mikäli kaukjärveläisten pyyntö oli aiheellinen, määräämään kirkkorakennukselle mukavan paikan. Piispa Iisak Rothoviuksen lähettämä kirje oli päivätty 27.3.1643.
Sipoon kirkkoherra Pampinaeus vastusti kaukjärveläisten kirkkohanketta, vaikka rakennettava kappeli olisi edelleenkin kuulunut Sipooseen. Samoin toimivat kaikki kirkkoherrat vastaavissa tilanteissa, syy oli taloudellinen. Pampinaeus väitti kaukjärveläisten perusteluiden olevan valhetta ja todennäköisesti nämä syyllistyivätkin, jos ei nyt suoranaiseen valehteluun niin ongelmien suurenteluun ainakin. Talonpoikien mainitsemaa 95 talonpoikaa ei hankkeen takana näytä ainakaan olleen.
Pampinaeus oli todennäköisesti piispan kirjettä lukiessaan arvannut aivan oikein, että kaukjärveläisten tahto tulee lopulta menemään läpi ja ryhtynyt toimiin tappionsa lieventämiseksi. Hän nimittäin ryhtyi kesällä 1643 puuhaamaan Kaukjärven kappelista kolmen seurakunnan – Sipoon, Nurmijärven ja Helsingin pitäjän – yhteistä, jolloin kappeliin ei olisi tullut omaa kappalaista vaan seurakunnat olisivat hoitaneet kappalaisen tehtävät kiertävällä periaatteella. Tästä hän kirjoitti piispalle kirjeen heinäkuussa 1643.
Ratsumestari Stålhane lähetti ”keskikesällä 1643” piispa Rothoviukselle kirjeen, jossa hän perusteli kaukjärveläisten omaa kappelia pitkällä ja vaivalloisella kirkkomatkalla sekä sillä, että suomenkielisiä kohdeltiin Sipoossa ruotsinkielisiä alempiarvoisina, koska suomenkieliset jumalanpalvelukset järjestettiin vain joka kolmas sunnuntai – eikä aina silloinkaan – pitäjäntuvassa eikä kirkossa, jonka rakentamiseen ja kunnossapitämiseen kaukjärveläiset olivat osallistuneet.
Asiaan saatiin kuin saatiinkin nopea ratkaisu. Turun tuomiokapituli ilmoitti tuomiorovasti Eskil Petraeuksen ja professori Georgius Alanuksen 22.7.1643 allekirjoittamalla kirjeellä (piispa Rothovius oli silloin Ruotsissa) ratsumestari Stålhanelle, että Sipoon kirkkoherra oli määrätty tarkastamaan kappeli ja järjestämään sinne jumalanpalvelusten pito. Tuota päivää pidetään nykyään Tuusulan kappeliseurakunnan perustamispäivänä.
Asiat pitkittyivät ja mutkistuivat
Mutta sitten asiat pitkittyivät ja mutkistuivat. Vaikka ratsumestari Stålhane yritti kirjein kiirehtiä kirkon vihkimistä, vasta 19.1.1644 lääninrovasti, Pernajan kirkkoherra Zacharias Stachaeus saapui vihkimään kirkon. Silti jumalanpalvelusten järjestäminen oli vielä sopimatta ja kappeliseurakunnan rajat olivat määräämättä. Vuoden 1644 alussa piispalle lähettämässä kirjeessä ratsumestari ilmoitti sopineensa Sipoon, Nurmijärven ja Helsingin pitäjän kirkkoherrojen kanssa jumalanpalvelusten järjestämisestä ja pyysi piispaa määräämään kappeliseurakunnan rajat. Piispa halusi kuitenkin keskustella asiasta vielä ratsumestari Stålhanen kanssa ja pyysi häntä tulemaan Vihdin piispantarkastukseen paikalle.
Piispa Rothovius päättikin 13.3.1644 Vihdissä järjestetyn piispantarkastuksen yhteydessä, että kappeliin liitetään Sipoosta Tuusulan, Hyökkälän, Paijalan, Ruskelan, Järvenpään, Tuomalan, Ali-Keravan ja Yli-Keravan kylät, Nurmijärveltä Rusutjärven ja Nahkelan kylät sekä Vanhakylän kartano sekä Helsingin pitäjästä Hyrylän, Lahelan ja Ruotsinkylän kylät. Kappelin asukkaitten ylläpidettäväksi asetettiin oma kappalainen, joksi piispa nimitti Johannes Maununpojan Hämeenlinnasta. Kappalaisen asettaminen oli ilmeisesti kirkkoherroille epämiellyttävä yllätys, vaikka se ei heidän palkkaukseensa vaikuttanutkaan. Kappelin talonpoikien oli edelleenkin osallistuttava emäseurakuntien kirkkojen ja pappiloiden rakennustöihin, vaikka heidän taakkansa tässä suhteessa pudotettiinkin puoleen.
Tuusulan kappelin vastustus nousee
Näyttää siltä, että kappalaisen nimittämisen jälkeen emäseurakuntien kirkkoherrat ryhtyivät avoimesti vastustamaan ylipäätänsä koko kappelia. Jo Sipoon talvikäräjillä 19.3.1644 ja Helsingin pitäjässä seuraavana päivänä sekä keravalaiset että ainakin osa hyryläläisistä, lahelalaisista ja ruotsinkyläläisistä talonpojista valitti sitä, että heidät oli määrätty uuteen kappeliin. Saattaa olla, että heitä suorastaan yllytettiin tähän. Niin tai näin, syntyneestä jälkikäteissotkusta voi päätellä, että oman kappelin takana oli lähinnä Sipooseen kuuluneet kylät sekä tietysti ratsumestari Stålhane.
Ratsumestari Stålhane kirjoitti piispa Rothoviukselle 4.4.1644 päivätyn kirjeen, jossa hän kertoi, kuinka monet säätyläiset, erityisesti papit, olivat ryhtyneet vastustamaan piispan määräyksiä. Hänen mukaansa talvikäräjillä oli helsinginpitäjäläinen lainlukija Hans Mårteninpoika kutsuttanut Keravan, Hyrylän, Lahelan, Ruotsinkylän ja Nahkelan asukkaat yksitellen esiin ja pyytänyt heitä selittämään, kuinka he uskoivat pystyvänsä ylläpitämään sekä emäkirkon pappiloineen että uuden kappelin pappeineen. Näin lainlukija oli saanut näiden kylien talonpojat vastustamaan kappelia. Näiden kylien talonpojat eivät ilmeisesti olleet olleet ainakaan aktiivisesti kappelihankkeen takana, sillä keravalaisille siitä oli matkallisesti vähiten hyötyä ja nahkelalaiset kuuluivat Nurmijärveen ja muut Helsingin pitäjään.
Mitään kielellistä kysymystä vastustuksessa ei näytä olleen, vaan lienee alusta alkaen ajateltu niin, että uudessa kappelissa tullaan pitämään jumalanpalveluksia sekä suomen- että ruotsinkielisille. Tuskinpa ruotsinkielinen piispa Rothovius tai ratsumestari Stålhane olisivat suostuneetkaan siihen, että seurakunnassa, jossa oli suurin piirtein puolet ruotsia puhuvia, olisi pidetty jumalanpalveluksia vain suomenkielisille.
Piispa Rothoviuksen ratkaisu
Piispa Rothovius reagoi odotetusti, eikä pitänyt ollenkaan siitä, että seurakuntien papit ja tuomiokunnan lainlukija olivat rohjenneet kajota hänen päätöksiinsä. Ratsumestari Stålhana sai toimitettavakseen kaikille kolmelle kirkkoherralle tulikivenkatkuiset nuhdekirjeet piispalta.
Myös seurakuntien rajoja näyttää tarkistetun tänä aikana, sillä vain Ruotsinkylä jäi Helsingin pitäjään ja Nurmijärvi sai kaksi lisäkylää: Lahelan ja Hyrylän.
Lähteet: Suur-Tuusulan historia 1, s. 316-331 ja 337-342.